Ilmastosi -seminaarin puhujat

Puhujaesittelyt – päivitetty viimeksi 13.8.2020

Jyrki Kauppinen, Ilmastonmuutoksen syyt – Ihmisen vaikutus vähäinen

Luentoni vastaa mm. seuraaviin kysymyksiin:

  • Mitkä asiat määräävät pääasiallisesti maapallon keskimääräisen lämpötilan?
  • Kuinka paljon ihmisen päästöt lisäävät ilmakehän hiilidioksidipitoisuutta?
  • Kuinka toimii Henry`n laki?
  • Mikä on ihmisen osuus ilmastonmuutoksessa?
  • Voimmeko vaikuttaa ilmastonmuutoksen suuruuteen?
  • Kuinka paljon maapallon ulkoiset ilmiöt vaikuttavat ilmastonmuutokseen?

Jyrki Kauppinen opiskeli ja työskenteli sekä opetuksessa että tutkimuksessa Oulun yliopistossa, jossa hän väitteli filosofian tohtoriksi.

Vuoden 1980 hän oli tutkijana Kanadassa (National Research Council of Canada). Kanadan jälkeen hän oli Suomen Akatemian nuorempana tutkijana sekä tutkimustyössä VTT:llä ja Helsingin Yliopiston Metrologian tutkimusinstituutissa. Hänet nimitettiin fysiikan dosentiksi Oulun yliopstoon ja optisen mittaustekniikan dosentiksi Teknilliseen korkeakouluun (nykyinen Aalto yliopisto). Turun yliopiston fysiikan professoriksi hänet nimitettiin 1986. Lukuvuoden 1990-1991 hän oli vierailevana tutkijana Kanadassa (National Research Council of Canada) ja USA:ssa (Kansas State University).

Professori Kauppinen on julkaissut noin 190 julkaisua kansainvälisissä tieteellisissä lehdissä, pitänyt noin 60 kutsuttua luentoa ja noin 150 konferenssiesitystä. Hänellä on noin 20 patenttia. Vuonna 1992 Kauppiselle myönnettiin kansainvälinen Bomem-Michelson palkinto ja vuonna 1999 uuden teknologian säätiön innovaatiopalkinto. Vuonna 2001 Kauppinen kirjoitti yhdessä Jari Partasen kanssa kirjan ”Fourier Transforms in Spectroscopy”. Hän on kirjoittanut kutsuttuja artikkeleita mm. seuraaviin kirjoihin: Encyclopedia of Applied Physics, Encyclopedia of Spectroscopy and Spectrometry, Spectrometric Techniques, Optics Encyclopedia ja Handbook of Vibrational Spectroscopy. Kauppinen on Suomalaisen Tiedeakatemian jäsen ja ollut jäsenenä lukuisten kansainvälisten tieteellisten konferenssien ohjelmatoimikunnissa. Kauppinen on kehittänyt useita datan ja signaalin käsittelyyn liittyviä matemaattisia menetelmiä. Näistä kuuluisin on erotuskyvyn parantamiseen käytetty Fourier Self-Deconvolution, jonka ensimmäinen julkaisu oli Journal of Applied Spectroscopy lehden siteeratuin julkaisu yli 30 vuoden ajan. Toisena voidaan mainita hänen menetelmänsä signaalien ekstrapoloimiseksi, jota on käytetty myös audiosignaaleille. Tästä on tehty kaupallinen tuote hänen poikansa kanssa perustetussa yrityksessä Noveltech Solution.

Kauppisen kokeellinen tutkimustyö keskittyi aluksi interferometrien rakentamiseen ja niiden spektroskooppiseen käyttämiseen. Ensimmäinen interferometri oli ns. Fourier-muunnos infrapunaspektrometri, jolla oli pitkään erotuskyvyn, tarkkuuden ja herkkyyden maailmanennätykset. Tätä käytettiin molekyylien perustutkimuksessa ja infrapunastandardien tuottamisessa. Näistä tutkimuksista synnytettiin interferometri, joka vieläkin ylläpitää ”Suomen metrin” standardia. Myöhemmät interferometrit olivat pienempiä ja kaupalliseen kaasuanalyysiin soveltuvia, kuten esimerkiksi Temet Instruments Oy:n kanssa kehitetty GASMET kaasuanalysaattori. Useat näistä ovat patentoitu. Viimeisin Kauppisen optiikan alan innovaatio on optinen mikrofoni, joka käyttää ohutta piiläppää (cantilever) paineanturina. Paine-ero läpän eripuolien välillä taivuttaa läppää, jonka vapaan pään liike mitataan jopa noin pikometrin (10 -12 m) tarkkuudella käyttäen laserinterferometriä. Tällä mikrofonilla tai paineanturilla voidaan mitata hyvin pieniä paineen muutoksia näytekaasulla täytetyssä kammiossa. Kun kammioon ohjataan infrapunavaloa, joka absorboituu kaasuun, niin lämpötila ja paine kohoavat. Paineen kasvu on suoraan verrannollinen absorboivan kaasun pitoisuuteen. Näin on syntynyt hyvin herkkä kaasusensori. Tällä on saavutettu herkkyyksiä suuruusluokassa ppt (triljoonasosia, herkin maailmassa). Tämä on kehitetty kaupalliseksi tuotteeksi hänen poikansa kanssa perustetussa yrityksessä Gasera Oy. Kauppisen tutkimukset ovat synnyttäneet kolme spinoff -yritystä ja useita tuotteita.

Noin kymmenen vuoden ajan Kauppinen on tutkinut ilmastonmuutoksen syitä. Yksi sysäys tähän tutkimukseen oli yhteys yllä kuvatulla piiläpällä suoritettuun kaasun pitoisuuden mittaukseen. Nimittäin infrapunavalon absorptio pienessä kammiossa on samanlainen kuin kasvihuoneilmiö ilmakehässä. Osottautui, että paineen ja lämpötilan nousun laskeminen pienessä kammiossa oli huomattavasti vaikeampaa kuin lämpötilan muutoksen laskeminen ilmakehässä.

Antero Järvinen, Pohjoisen luonnon luonnollinen vaihtelu

Esitys on katsaus pohjoisen luonnon luonnollisesta, ei ihmisen aiheuttamasta, vaihtelusta. Se perustuu suureen määrään vanhoja ja uusia tutkimuksia sekä kirjoittajan omiin Luoteis-Lapissa kerättyihin pitkäaikaisaineistoihin. Aikajänne on jääkausista nykyaikaan. Pohjoiset alueet ovat lämmenneet ja kylmenneet toistuvasti ja usein syklisesti vuosituhansien saatossa. Suurten vuosia, vuosikymmeniä, vuosisatoja ja vuosituhansia kestävien luonnollisten vaihteluiden vuoksi ihmisen aiheuttamia muutoksia, jotka ovat nykyisinkin luonnollisissa rajoissa, on vaikea erottaa taustahälystä. Nykyinen lämmin jakso on samankaltainen kuin useat aikaisemmat lämpöjaksot kuten atlanttinen, minolainen, roomalainen ja keskiajan lämpökausi, kuin myös 1920-1940 havaittu lämpeneminen.

Antero Järvinen toimi Helsingin yliopiston Kilpisjärven biologisen tutkimusaseman johtajana 1978-2019. Hän siirtyi eläkkeelle 1.1.2020. Järvinen on julkaissut noin 100 tutkimusartikkelia ja noin 200 yleistajuista artikkelia yli 40-vuotisen uransa aikana. Erityisesti hän on tutkinut pohjoisten eläin- ja kasvilajien pitkäaikaisia kannanvaihteluja sekä eliöiden sopeutumia sään ja ilmaston vaihteluihin.

Simo Ruoho, Mittauksen ja mallinnuksen haasteita

Puheeni käsittelee lämpötilan mittaustuloksissa olevia puutteita, joiden vuoksi lämpötilaa joudutaan arvioimaan tulosten käyttämisen sijaan, ja käyn läpi mittaustulosten kulkua laivan konehuoneesta median globaalia lämpötilan kehitystä kuvaavaan käyrään, joiden avulla levitetään luonnontieteen vastaista uhkakuvaa “ilmastonmuutoksesta”. Luonnontieteen vastaisesti siten, että media on yleisesti käyttänyt tieteenvastaista määritelmää tuolle termille. Esittelen millä tavoin “ilmastonmuutos” luonnontieteessä ymmärretään, ja ihminen on tässä ilmastonmuutoksessa vain yksi osatekijä. Haastan puheessani ilmastomallit niiden mahdollisuuksista arvioida tulevaa, käyden läpi IPCC-raporteissa ilmoitettuja epävarmuustekijöitä sekä ilmastonmuutoksen niitä osatekijöitä joita raporttien poliittisiin lyhennelmiin ei ole nostettu, ja yritän itse arvioida globaalia ilmaston keskilämpötilaa edes kuukauden eteenpäin.

Simo Ruoho on Ylöjärveläinen opettaja ja luonnontieteen syvällinen harrastaja, mutta ei julkaiseva tutkija. Ruoho kiinnostui ilmastosta aikoinaan astronomian opintojen yhteydessä Helsingin Yliopistolla, mutta suuntautui sieltä opettajaopintoihin. Opettajantyönsä aikana, Ruoho huolestui törmätessään ilmastonmuutos -termin luonnontieteenvastaiseen käyttöön useissa oppimateriaaleissa, ja halusi tarttua ongelmaan varmistaakseen että nuoremme saavat oikeaa, tieteeseen pohjaavaa tietoa. Hän yritti alkuun keskustella opettajafoorumeilla, mutta huomasi yllätyksekseen että ryhmien ylläpito potkii “poliittisesti epäkorrekteja” avausten tekijöitä jopa ulos ryhmistä, ja poistaa keskusteluja. Ruoho siirtyi keskustelemaan Ilmastofoorumi ry:ssä. Seminaarin järjestäjä Pekka Kangas löysi kirjoitukset ilmastofoorumilta, ja kutsui opettajan seminaariin Lappajärven Hotelli Kivitippuun. Ilmastofoorumi ry. kutsui hänet myöhemmin varapuheenjohtajakseen.

Lämpötiladatalle tekemiensä analyysien perusteella Ruohon lähetti 4-kohtaisen ongelmaraportin NOAAlle, NASAlle ja UK Met Officelle. Raporttiin on suhtauduttu vakavasti, NOAA on jo tarttunut ongelmiin ja myös UK Met Office on ohjannut raportin tuloksesta vastaavalle tiimille. Nasa ei tätä kirjoittaessa vielä ole vastannut, GISTEMP -tulostaan koskien.

Ruoho on kiinnittänyt erityistä huomiota myös ilmastokeskustelun tulehtuneisuuteen, ja havainnut sen johtuvan osaltaan siitä että media ja politiikka puhuvat luonnontieteen kanssa eri “kieltä”. Hän on löytänyt useita virheellisiä julkaisuja mm. tekstein “ilmastonmuutos on pysäytettävä”. Jopa Helsingin Yliopisto erehtyi käyttämään tuota ilmaisua, ei sentään tieteellisessä julkaisussa, mutta opiskelijoille suunnatulla tietosivullaan. Yliopisto korjasi tekstin nopeasti Ruohon toimitettua tiedot termin virallisista määritelmistä. Tapaus kertonee siitä, kuinka laajalle luonnontieteenvastaisuus, tai tieteen väärinymmärtäminen, on päässyt leviämään yhteiskunnassamme. Ruohon diplomaattinen tyyli ei provosoi, vaan pyrkii lähentämään keskusteluosapuolia toisiinsa, luonnontieteen avulla, ja luonnontieteen ehdoilla.

Aiemmat esiintymiset:
Suomalainen ilmastotodellisuus, seminaarin osat 1-2 ja 6-8. Mukana Kari Mielikäinen, Mauri Timonen.
AlfaTV:n haastattelu, mukana ilmastieteenlaitoksen tutkija Timo Vihma sekä toimittaja Matti Virtanen.

Tulevat esiintymiset:
Yle MOT 30.3.2020, yhteispohjoismainen keskustelu “ilmastodenialismista”. Mukana Suomesta mm. Satu Hassi (vihr.) ja ilmatieteenlaitoksen tutkimusjohtaja Ari Laaksonen.

Kari Mielikäinen, NOLO OLO

Esitykseni otsikko on otettu Lapin Kansan pääkirjoituksesta 1990-luvun loppupuolelta. Päätoimittaja tunnusti kirjoituksessaan median seuranneen lähes kaksi vuosikymmentä ”vääriä profeettoja”, jotka olivat saaneet lehdistön, radion, TV:n ja suuren yleisön uskomaan lähes sokeasti laaja-alaiseen metsäkuolemaan, joka oli tulossa pikaisesti ilmansaasteiden, erityisesti rikkidioksidin, mutta myös typen ja otsonin aiheuttamana. Kuolema oli hiipimässä metsään sekä neulasten (kaasut) että maan (hapan sade) kautta.
Metsäkeskustelu alkoi 1970-luvun lopulla, jolloin suurten ruskohiilivoimaloiden ja metallisulattojen lähiympäristössä (muutaman kilometrin säteellä) alkoi kuolla puita erityisesti itäisen Euroopan vuoristoseuduilla. Valppaat kansalaiset ja tutkijat alkoivat katsella kaikkia metsiä ”sillä silmällä” ja olivat näkevinään neulasiaan varistavia metsiä ja puita kaikkialla. Tilanne oli niin huolestuttava, että tutkijat ja poliitikot käynnistivät laajan ympäristönseurannan kaikissa 28:ssa EU:n jäsenvaltioissa. Maata, kasvillisuutta, ilmaa, vesistöjä ja puita monitoroitiin parikymmentä vuotta sadoilla miljoonilla euroilla.

Ennen ensimmäistäkään mittausta muutamat tohtorit ja professorit katselivat tehtaiden lähellä kasvavien puiden neulasten solurakenteita mikroskoopilla tai monitoroivat latvusten muotoja ja harsuuntumista silmävaraisesti ja totesivat metsien tuhoutuvan laaja-alaisesti pikavauhdilla. Samoihin aikoihin Tsekinmaan vuoristosta löytyi muutamia laaja-alaisia metsäalueita, joilla puusto oli kuollut yhtenä vuodenvaihteena muutamassa kuukaudessa. Näitä kuvia näytettiin myös Suomen TV:ssä ja tehtiin näyttäviä ”luurankometsäanimaatioita” tuleville vuosikymmenille. Kuoleman ahdistus oli tämän jälkeen taattu.

1980-luvun puolivälissä Suomen Lapista löytyi montakin heikkokuntoista metsäaluetta, jotka pika-arvioiden mukaan olivat ilmansaasteiden runtelemia. Laajimmat alueet olivat keväällä 1985 Rovaniemen ympäristössä ja pari vuotta myöhemmin Itä-Lapin Sallassa. Lisäksi Levillä löytyi laskettelukeskuksen rinteessä kapea vyö, jossa puiden neulaset ruskettuivat ja tippuivat pois muutamassa viikossa kevättalvella. Sallan metsätuhon syyksi arveltiin Kuolan niemimaan nikkelisulattojen rikkidioksidipäästöjä, jotka vastasivat suuruudeltaan koko Suomen päästöjä.

Lapin metsissä aloitettiin pikaisesti laaja (kymmeniä miljoonia markkoja) tutkimusohjelma yhdessä Neuvostoliiton tutkimusorganisaatioiden kanssa.
Metsäntutkimuslaitoksen kasvututkijat olivat 1980-luvulla hankalassa tilanteessa. Laitoksen tuhannet pitkäaikaiskokeet ja valtakunnan metsien inventoinnit eivät suostuneet osoittamaan metsissä kuoleman merkkejä, vaan päinvastoin metsien kasvu oli kaiken aikaa nousussa. Käymäni keskustelut kollegoideni kanssa viittasi siihen, että tilanne oli sama monissa muissakin Euroopan maissa. Siirryin vuonna 1993 vierailevaksi tutkijaksi Etelä-Saksan Freiburgiin, jossa käynnistimme yhdessä sikäläisen kasvuprofessorin kanssa laajan tutkimushankkeen, jossa oli vain yksi kysymys: ”Onko maanne metsissä näkyvissä kasvun muutoksia, joita ei voida selittää metsien hoidolla tai metsien rakenteen muutoksilla?” Tarkasteluajanjakso oli 1900-luku tai pidempi.

Saimme mukaan lähes 50 tutkijaa kahdestatoista Euroopan maasta ilman ulkopuolista rahoitusta. Kaikki yrittivät penkoa kysymystä omien yliopistojensa tai tutkimuslaitosten voimavaroilla.

Mistä se nolo olo sitten tuli? Se tuli siinä, että ennusteet metsäkuolemasta ja sen syistä olivat kymmenkertaisesti liioiteltuja. Toisin sanoen mallien desimaalipilkku oli väärässä paikassa. Vuosikymmenien ympäristönseurannan lopputulos oli se, että puiden kunto (neulasmäärä -harsuuntuminen) vaihteli koko seurannan ajan ylös-alas ilman mitään trendiä. Puiden ajoittaisen huonokuntoisuuden syyt olivat suurimpien saastuttajien lähialueita lukuun ottamatta luonnollisia. Koko Euroopan tarkastelu osoitti puiden kunnon korreloivat voimakkaimmin metsien iän, kuivuuden, vuoristoisuuden, hyönteistuhoepidemioiden ja meren läheisyyden kanssa. Kaikkein heikoimmin puiden kunto korreloi alueen rikkidioksidipitoisuuden kanssa. Keski-Euroopan metsiä runteli pakkastuho vuodenvaihteessa 1978/79.

Ilman epäpuhtauksilla ei ollut myöskään mitään tekemistä Lapin metsätuhojen kanssa. Sallan metsiä kuritti sateisen kesän aikaansaaman sienitauti, versosurma, joka tappoi muutaman hehtaarin metsää Sallan Sätsissä (Ylen uutisten ennuste kuolevan metsän määrästä oli ollut ennen tutkimuksia tuhansia tai kymmeniä tuhansia hehtaareja). Rovaniemen ympäristön tuhot aiheutuivat lumettoman ja kylmän talven syvästä roudasta, joka viipyi soilla pahimmillaan seuraavan kesän loppupuolelle. Puiden oli pakko tiputtaa haihduttavia neulasia pelastautuakseen tilanteessa, jossa juuret eivät saaneet vettä jäätyneestä maasta. Levin tuho aiheutui inversioilmiöstä, eli kylmä ja lämpimän ilmakerroksen sekoittumisesta tunturin rinteessä.

Vuosina 1993-1996 toteutetun Euroopan metsien kasvutrenditutkimuksen lopputulokset olivat myös sen verran järkyttäviä, ettei Suomen media niitä pahemmin noteerannut. Tulosten mukaan Keski- ja Etelä-Euroopan metsien (=puiden) kasvu oli lisääntynyt koko 1900-luvun ajan. Pohjoisessa luonnonsuojelualueilla metsänhoidolta ”rauhassa” kasvaneiden puiden kasvu ei ollut muuttunut mihinkään suuntaan. Tutkijoiden yhteinen käsitys kasvun muutoksen syistä oli liikenteestä ja maataloudesta peräisin oleva lannoittava typpilaskeuma, joka vastasi Keski-Euroopassa metsänlannoituksessa käytettävä annostusta (25 kg N/ha/v).

Sanoin, ettei media noteerannut tuloksia, mutta se ei aivan pidä paikkaansa. Sain Freiburgissa lokakuussa 1996 pidettyyn loppuseminaariin soiton Helsingin Sanomien toimittajalta. Keskustelu johti seuraavana päivänä pieneen pääkirjoitukseen otsikolla ”Hyvä uutinen Euroopan metsistä”. Siinä sanottiin hyvin lyhyesti, etteivät metsät kuolekaan. Lapin Kansan päätoimittaja kertoi suurin piirtein samoihin aikoihin, että media oli innostunut (höyrähtänyt) maailmanloppua ennustavien väärien profeettojen kelkkaan. Hän pyysi myös anteeksi sitä, miten he olivat myös pilkanneet silloisia ”toisinajattelijoita” väärin perustein.

Mitä haittaa metsäkuoleman uhkan liioittelusta sitten oli? Saatiinhan kohulla aikaan ainakin se, että ilman puhtaudesta alettiin huolehtia. Suurin hyötyjä ilman puhdistumisesta ei ollut metsä, vaan ihmisten keuhkot. Suurin häpeä koitui tiedeyhteisön joillekin jäsenille, jotka pilasivat koko tieteellisen tutkimuksen mainetta ja rehellisyyttä.

Ilmansuojelua olisi pitänyt perustella metsien sijaan yksinkertaisesti saasteiden terveysvaikutuksilla. Tämän päivän ympäristökeskustelua pitäisi suunnata energiapolitiikkaan, uusiutumattomien raaka-aineiden säästöön ja ympäristön pilaamiseen (pienhiukkaset, vedet, muovit). Jos ihmisen ja hiilidioksidin vaikutus ilmastoon osoittautuu samanlaiseksi kuplaksi kuin liioiteltu metsäkuolema, aika monella asiantuntijalla saattaa olla jälleen ”nolo olo”.
Tässäpä ajatuksia, joita yritän esityksessäni jossakin määrin avata.

Aiempi esiintyminen:
YouTube, Pekka Kangas -kanavalla, 2019 seminaarin osa 5.

Mauri Timonen, Puut kertovat tuhansien vuosien lämpötilan kehityksestä

Mauri Timonen on tehnyt yli 40-vuotisen uran puiden kasvututkimuksen parissa. Lustotutkimukset hän aloitti Metlassa jo vuonna 1977 opinnäytetyöllään ”Kasvuindeksien laadintamenetelmät”. Hänen erityistutkimusaiheenaan on vuodesta 1993 alkaen ollut puiden vuosilustotutkimus erityisteemoinaan dendrokronologia ja dendroklimatologia. Erityisesti hän on tutkinut Lapin männyn kasvunvaihteluiden perusteella Suomen ja Skandinavian ilmastoa.

Hän on julkaissut pääasiassa eurooppalaisen yhteistyöverkoston kanssa noin 70 vertaisarvioitua julkaisua ja saman verran muita tieteellisiä raportteja sekä runsaasti kansantajuisia esityksiä. Tähän materiaaliin voi tutustua käyntikortin ja Lustia.fi-sivuston välityksellä. Suomalaisen lustotutkimuksen 100-vuotiseen historiaan voi tutustua hänen tutkimustaustansa kuvauksen yhteydessä.

Timonen johtaa Rovaniemen Luken lustotutkimuslaboratoriota (Lustia Tree-Ring Research Laboratory), joka muutti kesän 2020 aikana Etelärannasta Metsähallituksen Pilke-rakennuksen alakertaan hulppeisiin tiloihin.

Metlan ja Luken (2015 alkaen) lustotutkimuksista valmistui Lappajärven ilmastoseminaarin yhteydessä 151 kuvan esitys, jossa on yksi näkemys kansainvälistyneen kotimaisen lustotutkimuksen viimeaikaisista saavutuksista.

Timosen henkilökohtaisia näkemyksiä Thomas Wirenin ”Totuuden sulka”-haastattelussa Myytinkertojissa.

Aiempi esiintyminen:
YouTube, Pekka Kangas -kanavan soittolista. 2019 seminaarin osat 3-4 ja 9-10.

Sakari Peltola, Hiilen kierto ja ruoan tuotanto
(esittely: Antti-Jussi Korhonen, yle.fi/uutiset/3-10860011 )

Maanviljelijä Sakari Peltola kävelee niitetyllä heinäpellollaan ja juttelee nauhoittavalle puhelimelle. Pyhtääläinen Peltola on paitsi maanviljelijä myös videobloggaaja. Hän avaa ajatuksiaan nettivideoillaan kärkkäästi, ja sai paljon huomiota kesäkuun lopulla Facebook-sivullaan julkaisemallaan videolla. Se alkoi levitä nopeasti.

Someilmiöksi nousseella videolla hän arvostelee karjankasvatuksen ympärillä käytävää ympäristökeskustelua.

– Minä kuten monet muutkin olen kyllästynyt tapaan, jolla tämän hetken yhteiskunnassa keskustellaan monista hyvin monimutkaisista tieteellisistä kysymyksistä, Peltola sanoo.

Video on kerännyt Facebookissa yli 400 000 katselukertaa alle kahdessa viikossa. Youtubessa videota on katsottu yli 18 000 kertaa. Peltolan mielestä videon suosio kertoo ilmastonmuutos- ja lihantuotantokeskustelun tarpeellisuudesta.

Peltolan toiveena on, että jatkossa keskustelu muuttuisi.

– Toivon keskustelun menevän asiallisempaan suuntaan. Jätettäisiin pois kaikki paniikki ja vouhottaminen.

Peltola on koulutukseltaan puutarhuri. Hän on omien sanojensa mukaan kiinnostunut laaja-alaisesti kaikesta. Hän on itsenäisesti perehtynyt muun muassa ympäristö-, ravitsemustieteitä, biologiaa ja psykologiaa käsitteleviin aineistoihin.

Peltola kertoo, että hänen tavoitteena on yksinkertaistaa lihakarjatalouden ympärillä käytävää keskustelua ymmärrettävään muotoon.

– Joitain asioita on mahdollista kertoa yksinkertaisemmin. Metaaniongelma ei tosin ole yksi niistä, Peltola sanoo.

Nettivideoiden tekemistä Peltola on aikeissa jatkaa. Peltola kertoo tekevänsä videoita, koska pitää asioiden pohdiskelusta.

– Tykkään itse ajatella asioita ja tutkia niitä. Itsensä ilmaisu on yksi tapa kehittää omaa ajatteluaan.

Tiedon keräämisen Peltola suorittaa oman työnsä ohessa. Yliopistoluentoja Peltola kuuntelee Youtubesta. Päivän aikana Peltola saattaa kuunnella kolmesta kuuteen tuntia luentoja istuen samalla päivätöissään traktorin hytissä.

– Englanninkielistä aineistoa on tarjolla paljon. Harvardin ja MIT-yliopiston professorien näkemyksiä pääsee kuulemaan helposti. Kuuntelen niitä, koska tieteeseen pohjautuva keskustelu kiinnostaa minua, Peltola sanoo.

Lisätietoja: Sakari Peltola, Youtube -videot

Boris Winterhalter, Vesiplaneetta Maan Ilmasto

Aloitin opiskelut Helsingin yliopistossa 1958 pääaineina tyypillisesti matematiikka, kemia, fysiikka, ja harrasteena tähtitiede ja meritiede, olinhan jo pienestä pitäen tutustunut Suomenlahteen vietettyäni lapsuuteni Lauttasaaressa (Hki). Keväällä 1960 vaihdoin opiskeluni pääaineet geotieteiden puolelle. Geologian ja sivuaineena geofysiikan opinnot sujuivat ja työpaikkakin löytyi Geologian Tutkimuskeskuksesta (GTK).

Kiitos GTK:n ja Merentutkimuslaitoksen (MTL) välisen yhteistyösopimuksen, pääsin kesäkuussa 1962 kokeilemaan merentutkijan työtä MTL:n Aranda tutkimusaluksella. Jo koulupoikana herännyt sukellusharrastus sai meriympäristössä uuden ulottuvuuden; geologian ja harrastuksen yhdistäminen oli enemmän kuin lottovoitto. Vaikka oma mielenkiintoni keskittyi merenpohjiin, niin biologien, kemistien ja fyysikoiden kanssa laivalla käydyt keskustelut antoivat hyvät eväät ymmärtää maailman menoa. Lähes itseoppineena merigeologina väittelin 1972, aiheena Selkämeren pohjan geologia. Itämerestä oli tullut tuttu, kuten vuosien saatossa myös maapallon valtameristä. Suomessa ei ollut alan koulutusta, mutta tilanne ehkä hieman korjaantui kun Helsingin Yliopisto myönsi minulle merigeologian dosentuurin.

1980-luvun loppupuolella alkoi maailmalta kantautua huolia planeettamme ilmastosta. Fossiilisten polttoaineiden suruton käyttö näkyi ainakin taajamien ilman laadun heikkenemisenä; tämän olin omakohtaisesti todennut vieraillessani 1960-luvulla Lontoon sumussa ja muutama vuosi myöhemmin Kalifornian San Franciscon pakokaasujen synnyttämässä “smog” -savusumussa 1970; paikallinen radio varoitti: “lievää” silmien ja kurkun ärsytystä, KÖH KÖH.

Varoitukset ilmakehän lisääntyvän hiilidioksidipitoisuuden maapallon lämpötilaa nostavasta vaikutuksesta, tuntuivat oudolta. Miten ilmakehän 0,03% hiilidioksidipitoisuus (CO2) saattoi olla ilmastouhka – aurinkohan maapalloa lämmittää! Päätin syventyä aiheeseen. Huomasin, että Hallitusten Välisen Ilmastopaneelin (IPCC) ensimmäisessä, vuonna 1990 julkaistussa maapallon ilmaston tilaa arvioivassa raportissa, haettiin jo tieteellisiä perusteita ilmaston ihmisen aiheuttamaksi väitetylle lämpenemiselle. Hiilidioksidi leimattiin “SUURIN KIRJAIMIN” syylliseksi ja nimeksi tuli pahamaineinen kasvihuonekaasu. Hämmentävää oli, että puheessa usein unohdettiin vesihöyry. Se on kuitenkin monin verroin hiilidioksidia (CO2 ) tärkeämpi ilmastosäätelijä. Vesi ja CO2, yhdessä aurinkosäteilyn kanssa, ovat koko kasvi- ja eläinkunnan olemassaolon perusta.

Geologian opintoihini kuuluivat myös maapallon menneiden aikojen ilmastot. Tajusin, että noin 10.000 vuotta sitten päättyneen jääkauden aikana kylmä meri oli “imenyt” hiilidioksidia ilmakehästä. Puhutaan kaasujen liukenemisesta veteen lämpötilan ja paineen funktiona. Siis kylmään veteen liukenee enemmän kaasuja kuin lämpimään. Samasta syystä tiedämme kesän lämpimien lampien kärsivän hapen puutteesta.

1600-1800 lukujen pienestä “jääkaudesta” toipuva lämpenevä ilmasto nostaa myös meriveden lämpötilaa. Nykyään lämmön nousu edistää veteen liuenneiden kaasujen poistumista ilmakehään; mukana myös “pelätty” hiilidioksidi. Ilmakehän CO2 keskipitoisuus on reilun sadan vuoden aikana, ainakin osittain mainitun lämpenemisen seurauksena, noussut noin 25%, eli 0,03%:sta 0,04%:iin. Tämä näkyy satelliittikuvissa maapallon vihertymisenä, eli kasvikunnan kukoistus riippuu nimenomaan veden ja hiilidioksidin saatavuudesta.

Kukkia kaupallisesti viljelevä tuttu kertoi jo vuosikymmeniä sitten lisäävänsä kasvihuoneilmaan hiilidioksidia öljyä polttamalla; nuotiokin on välillä kelvannut. Hän tiesi kokemuksesta, että hiilidioksidimäärän pienikin lisääminen parantaa kukkien ja muiden kasvien sekä kasvua että laatua.

Jäin ihmettelemään mistä kumpusi IPCC:n levittämä ilmastouhka? Päätin tutustua satojen sivujen ilmastoraportteihin; raportit sisälsivät mielenkiintoista ja opettavaa luettavaa. Sen sijaan niistä laaditut Yhteenvedot Päättäjille (Summary for Policy Makers) poikkesivat räikeästi varsinaisista tieteellisistä perusteista. Päädyin pitämään IPCC:tä vihreänä liikkeenä, joka halusi vain kurittaa fossiilisiin energialähteisiin tukeutuvaa maailmaa; olihan halpa energia kuitenkin kansojen hyvinvoinnin tae.

Kriittisiä näkemyksiäni sain monta vuotta tuulettaa lehdistössä ja monissa radio-, tv- ja järjestöesiintymisissäni, kunnes IPCC:n sanomaan uskovat poliittiset päättäjät sulkivat mahtikäskyllä minulta ja muilta samoin ajattelevilta median ovet. Kun Kioto-sopimusta oltiin muokkaamassa 1990-luvun alussa, niin päätin olla hiljaa kerettiläisine ajatuksineni, jos se vaikka toisi mukanaan puhtaampaa hengitysilmaa taajamiin, Petyin!

Uskottiin, että hiilidioksidin leimaaminen saasteeksi ja kaikin keinoin päästöjä vähentämällä, voitaisiin estää uhkaavaksi väitettyä ilmastonmuutosta, mikä se sitten lieneekään? Jos päästöjen vähentämisen tavoite olisi ollut taajamien ilman laadun parantaminen, niin olisin kovasti tyytyväinen, kuten varmaan miljardit ihmiset, mutta maapallon ilmastoon vaikuttaminen oli mielestäni silkkaa suuruuden hulluutta. Vertailin itseäni Don Quixote’n taisteluun tuulimyllyjä vastaan, mutta periksi en antanut; tutkin.

IPCC:n arviointiraportin maaliskuussa 2018 päivitetyssä TAR WGI linkkiversiossa https://www.ipcc.ch/site/assets/uploads/2018/03/WGI_TAR_full_report.pdf, sivulla 771 oik. yläkappaleessa sanotaan:

The climate system is a coupled non-linear chaotic system, and therefore the long-term prediction of future climate states is not possible.

Eli suomeksi: Ilmastojärjestelmä on kytketty epälineaarinen kaoottinen systeemi, siksi ilmaston pitkän ajan ennustaminen ei onnistu. Ei ole myöskään mitään järjellistä syytä miksi maapallomme ilmasto ei olisi edelleenkin sovelias ylläpitämään kaikelle flooralle ja faunalle elinkelpoista ympäristöä niin kauan kun aurinko helottaa taivaalta ja vesi lainehtii merissä. Vaikka maapallo on historiansa aikana kokenut taivaankappaleiden törmäilyjä, mantereet siirtyneet paikasta toiseen, tulivuoret syytäneet valtavia laava-laakioita, jne. lopputuloksena ilmasto on aina palautunut soveliaaksi pääosin hiilestä ja vedestä koostuvalle elämälle.

Kelvollisia tietolähteitä:

Juha Karhu, 2013, Maapallon ilmastohistoria, Studia Generalia Internet linkki: https://areena.yle.fi/1-2062033

Yksi omista ilmastoblogeistani, vuodesta 2008 alkaen otsikolla: Ilmastonmuutos ja riippumaton tiede – tutkijan Ilmastopohdiskelua. https://ilmasto.wordpress.com/

Juha Pekka Lunkka, 2008, Maapallon Ilmastohistoria, kasvihuoneista jääkausiin. 286 s Gaudeamus.

Kalevi Mursula, Auringon pitkäaikainen muutos ja Auringon erilaiset ilmastotekijät

Esityksessäni kerron Auringon magneettisen aktiivisuuden muutoksesta viime vuosisatojen aikana, sekä tämän muutoksen vaikutuksesta Maan lähiavaruuteen ja ilmastoon. Auringon magneettisen aktiivisuuden perinteinen mittari ovat auringonpilkut, joiden määrä vaihtelee 11-vuotisena aurinkosyklinä. Muuan muassa Auringon kokonais- ja UV-säteily noudattavat auringonpilkkujen vaihtelua. Aurinkosyklin aikana Auringon magneettikenttä muuttaa rakennettaan, mikä vaikuttaa myös Auringon lähettämän hiukkasvuon eli aurinkotuulen ominaisuuksiin.

Aurinkotuuli ei kuitenkaan seuraa suoraan pilkkujen muutosta, vaan nopeimmat aurinkotuulen virtaukset nähdään aina syklin laskevalla kaudella, usein vähän ennen pilkkuminimiä. Viimeaikaiset tutkimukset ovat nostaneet esille aurinkotuulen merkityksen erityisesti pohjoisen pallonpuoliskon talvi-ilmastolle. Nopeat aurinkotuulivirtaukset voivat osaltaan voimistaa napapyörrettä ja johtaa pohjois-Euroopassa kosteisiin ja lämpimiin talviin. Havainnot korostavat keski- ja yläilmakehän virtausliikkeiden aiempaa suurempaa merkitystä alailmakehän ominaisuuksiin sekä niiden keskinäistä riippuvuutta sekä yhteyttä avaruudellisiin tekijöihin ja niiden vaihteluihin.

Nämä tulokset perustuvat pääosin johtamassani Suomen Akatemian ReSoLVE-huippuyksikössä vuosina 2014-2019 saatuihin tuloksiin. Olen toiminut Oulun yliopiston avaruusfysiikan professorina vuodesta 1998. Olen perustanut 1990-luvulla avaruusilmasto-tutkimussuunnan, joka on sittemmin noussut avaruustutkimuksen keskeiseksi teemaksi kansainvälisesti. Olen järjestänyt kymmeniä avaruusilmastoa käsitteleviä kansainvälisiä kokouksia ja kouluja, ja toiminut neljän avaruusilmastoa käsittelevän kansainvälisen julkaisun toimittajana.

Artikkeli, Oulun Yliopisto: “Aurinko yllätti kokeneen aurinkotutkijan”

Lisätietoa: Kalevi Mursula, researchgate